Gallupit ja kansanvalta

Iltalehti

Kirjoitin kerran Suomen tuovan mieleeni Platonin luolavertauksen. Siinähän ihmiset istuvat tiukassa ruodussa katse kohdistettuna hämärän luolan peräseinään. He näkevät ulkopuolisen reaalimaailman hahmoista vain sille heijastuvia varjokuvia, joita joku asiantuntija sitten selittää. Näin syntyy ”todellisuus”, jota kukaan ei tohdi epäillä.

Yhä useammat Suomalaisia koskevat asiat ratkaistaan muualla. Jokapäiväiseen elämäämme vaikuttavasta lainsäädännöstä valtaosa, joidenkin arvioiden mukaan jopa 80 prosenttia, tulee Euroopan unionista. Kun EU:n direktiivit ja puitepäätöksetkin sääntelevät asioitamme entistäkin yksityiskohtaisemmin, jäsenmaiden hallituksille ja parlamenteille jää kansallisia lakeja laatiessaan aina vain kapeampi liikkumavara. Edustajista tulee enenevästi kumileimasimia, olkoonkin sitten kansan valitsemia.

Silti kaikkien huomio suuntautuu siihen, mitä Suomen hallituksen ministerit puhuvat ja tekevät tai eduskunta päättää. Bryssel on kaukana ”siellä jossain”, eikä EU-todellisuus avaudu hevin niillekään joilla on omia etuja edistettävänään, saati niille joilla ei ole mielestään minkään kokoista elikkoa ojassa sen paremmin kuin allikossakaan. Ulkopuolisuuden tunne hallitsee.

Kääntäessämme Platonin orjien tavoin selkämme tuolle todellisuudelle ylläpidämme samalla kuvitelmaa siitä, että päätösvalta on sittenkin säilynyt edustajillamme kotimaassa. Elämme näin varjojen maailmassa.

Valitettavasti suurin osa kansanedustajistakin on pahasti pihalla siitä, mitä EU-instituutiot tekevät. Lopputuloksena on se, että valta on entistä enemmän ”kaapattuna” Brysseliin, ja kotonakin yhä pienempi piiri päättää yhä isommista asioista.

Kun Suomen perustuslakia lukee, ei hevin arvaisi maan edes kuuluvan Euroopan unioniin. Mikä pahinta uudessakaan valtiosäännössämme ei ole mitään säännöksiä suvereenisuusoikeuksien tai ylipäänsä keskeisen toimivallan luovuttamisesta EU:lle. Olemme jättäneet perustuslakiin EU:n mentävän aukon.

Paljon puhuttu demokratiavaje alkaa näin tosiasiassa kotoa. Siksi myös demokratiatalkoot on aloitettava kotipiirissä.

Yksi tapa korjata epätasapainoa olisi järjestää Suomessakin kansanäänestys EU:n uudesta perustuslaista.

Viimeksi Ranskassa kaikkien puolueiden johto on asettunut tukemaan EU-kansanäänestystä. Useimmissa perustuslaeissa taas on selvät suvereenisuustakeet ja reunaehdot toimivallan luovuttamiselle ylikansallisiin sfääreihin.

Meillä kansanäänestys olisi erityisen tärkeä ja välttämätönkin sekä oikeudellisista syistä * kansansuvereenisuutta ei voi sivuuttaa edustuksellisin päätöksin joihin perustuslaki ei suo valtuuksia * että ennen kaikkea siksi että kansanvaltaa voitaisiin alkaa vihdoin elvyttää.

Kansanvaltaisesta päätöksenteosta meillä on sentään muisti- tai kuulokuvia; se taisi olla oikein sos. dem. puolueen Forssan ohjelmassakin.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sen ei ole katsottu kuitenkaan soveltuvan, mistä haparoiva Nato-keskustelu on osuva esimerkki. Liittoutumattomuudesta luopuminen pysyy vieraana ajatuksena suomalaisille, eikä ihme että siitä puhumistakin on kaiken aikaa toppuuteltu, ”asia ei ole ajankohtainen”, ”sillä ei ole kiire” jne. Samaan aikaan yhteistä puolustusta on EU:ssa oltu tiivistämässä jo viiden vuoden ajan. Ketään se ei ole tuntunut kiinnostavan, kunnes yhtäkkiä on tullut hirveä hoppu varautua suuriin ratkaisuihin.

Kansanäänestyksen vastustajatkin seuraavat usein tarkoin erilaisia mielipidemittauksia. Ollaan vaarassa liukua gallup-demokratiaan, jossa piskuinen otos on tietävinään mitä mieltä ”kansa” on asioista.

Se jos mikä on ailahtelevaa. Vakaa kansanvalta ei voi perustua yhden yön gallup-suhteille. Vasta vaalit ja kohtalonkysymyksissä kansanäänestykset tuovat siihen avioliiton omaisia piirteitä. Kansakunnalle se on ainut kunniallinen * ja kestävä * pohja rakentaa yhteistä tulevaisuutta.

Matti Wuori