Kansalaisen renesanssi

Hautala ravisteli EU:n poliittista eliittiä

Professori Aimo Ryynänsen tutkielma ”Kansalaisen renessanssi” Tampereen yliopiston julkaisusarjassa 1/2002, ilmestyi vähän aikaa sitten. Hän peräänkuuluttaa tutkielmassaan kansalaisten suoria osallistumisoikeuksia paikallis- ja aluetason päätöksentekoon, jotta kansalaiset tuntisivat itsensä ”osaksi rakenteita, jolla demokraattinen yhteisö itseään toteuttaa”.

Tämän saman asian, toisin sanoin, lausui Europarlamentaarikko Heidi Hautala tarkoittaen ”yhteisten asioiden hoitoa” Euroopan unionin tasolla. Hän piti merkittävän puheenvuoron pääministeri Paavo Lipposen kokoon kustsutussa korkeatasoisessa seminaarissa (18 – 19.3.). Kuunneltiin Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen julkisasiamiestä Francis Jacobs’ia ja käytiin keskustelua Euroopan tulevaisuudesta, eritoten EU:n perusoikeuskirjasta. Saksan Liittovaltion oikeusministeri Herta Däubler-Gmelin oli ideoinut seminaarin, jonka otsakkeena oli: ”Conference on fundamental rights in future Europe”. Seminaari toteutettiin yhteistyönä valtioneuvoston kanslian, oikeus- ja ulkoasianministeriöiden sekä Euroopan komission Suomen edustuston kanssa. Osallistujat kuuluivat EU:n ja kandidaattimaiden poliittiseen eliittiin.

Käsitys, jonka mukaan suora demokratia ja alueellinen itsehallinto sveitsiläisittäin ovat vanhanaikaisia – mennyttä aikaa – on yhä enemmän ruvettu kyseenalaistamaan. Kehitys näyttää vääjäämättömästi kulkevan kohti kansalaisyhteiskuntaa kansalaisten suorine päätöksenteko-oikeuksineen. Yksilön vastuullisuus poliittisen päätöksenteossa alueellisen itsemääräyksen kehyksissä on demokratian avain kansalaisyhteiskuntaan. EU komission pitkäaikainen presidentti Jacques Delors tunnusti eräässä esitelmässään Bruggenissa v. 1989, että hänen tarkoituksenaan on kehittää Euroopan unionia liitovaltioksi sveitsiläisen henkisen ”oppi-isänsä” näkemyksen mukaan. Tämä sveitsiläinen oli ”Euroopan kulttuurielämän huomattavimpiin hahmoihin kuulunut,” edesmennyt kirjailija Denis de Rougemont, joka taisteli ”rodullista, valtiollista ja yhteiskunnallista diskriminointia vastaan ja ajoi Euroopan yhdysvaltojen asiaa”. Delors ehti kymmenen vuoden ajan muokata Euroopan yhteisöt visionsa suuntaan. Yhteismarkkinat ja Maastrichtin sopimus ovat hänen käsialaansa. Viimeksi mainittuun hän sisällytti subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen (osasto II, artikla 3 b), joka tarkoittaa, että ”emme milloinkaan luovuta suuremman yksikön päätettäväksi sellaista, joka on paremmin hoidettavissa pienemmässä yksikössä.” EU:lle periaatteen toteuttaminen ei ole onnistunut, eikä ihme, koska sen toteuttaminen edellyttää federatiivista päätöksentekorakennetta ja todennäköisesti – parhaiten onnistuakseen – myös suoraa demokratiaa.

Heidi Hautala muistutti puheenvuorossaan, että kansalainen pitää asettaa keskelle EU:n perustuslakirakennetta eikä ”Hänen Majesteettejä, Tasavallan Presidenttejä tai Suurherttuaita. Nythän nämä esiintyvät Euroopan yhteisöjen sopimusten tekijöinä, vaikka tekijöina ovat itse asiassa kansalaiset, jotka verorahoillaan ylläpitävät majesteettejä, presidenttejä ja herttuaita sekä koko EU:n infrastruktuuria. ”Viimeisten muutosten myötä sopimuksissa nämä korkeat sopimuspuolet ovat tosiasiallisesti lisännyt hämäryyttä eikä selkeyttä”, Hautala totesi.

Tärkeä asia, joka on ratkaistava, on kysymys siitä, tuleeko perusoikeuskirjan oltava oikeudellisesti sitova tai onko se vain poliittinen julistus. Hautala pitää tärkeänä, että EU liittyisi Euroopan ihmisoikeus sopimukseen, jotta se oikeudellisesti sitoisi EU:ta. Sillä muuten, ja tässä hän siteerasi EU:n asiamiesta Jacob Söderman´ia, jonka mukaan perusoikeuskirja pelkkänä julistuksena tarkoittaa, että ”kansalaisten tulisi ymmärtää, että poliitikkojen jopa juhlillasimmat lupaukset eivät ole tarkoitettuja vakavasti otettaviksi”.

Varsin erikoisen puheenvuoron käytti Slovakian oikeusministeri Ján Carnogurský. Hän päätti puheenvuoronsa viittaamalla entiseen amerikkalaiseen presidenttineuvoantajaan Zbigniew Brzezinki’in, jonka mukaan Euroopan tulevaisuus näyttää muovautuvan enemmän Sveitsin kuin USA:n kaltaiseksi. Slovakian oikeusministerin johtopäätös ja suositus seminaarille oli: ” OK sitten. Jollemme kykene sopimaan uudesta perustuslajista tulevalle Euroopalle, meidän viimeinen mahdollisuutemme saattaisi olla, että julistamme Sveitsin liittovaltiosääntö Euroopan perustuslaiksi” (spontaanit apploodit).

On aika oireellista. Sveitsiä ihaillaan toisaalta, mutta toisaalta katsotaan, että itsenäisyyttään vaalivat kantonit ja sveitsiläiset kansanäänestystouhut ovat kummajaisia nykymaailmassamme. Harva tuntuu oivaltavan, että Sveitsin kansalaisten asiakysymysten suoralla ratkaisemisoikeudella siirretään vastuu kuntien, kantonien ja koko Sveitsin liittovaltion – kohtalon kysymyksiä myöten – poliittisilta puolueilta kansalaisille. Sveitsi osoittaa että otollista maaperää yhteiskunnissa, jossa kansalaiset ovat perustuslaillisesti vastuullisia poliittisen päätöksenteon tuloksista, repiville puoluepoliittisille ja poliitikkojen henkilövälisille valtakilpailulle ei ole sijaa. Näin sveitsiläiset ovat vapauttaneet itsensä painolastista, joka muodostuu puolueiden ja poliitikkojen valtakilpilusta. Yhteiskunnallisista asiakysymysten ratkaisuista vastuullinen väestö vaikuttaa vakauttavasti maansa poliittiseen toimintaan. Siinä Sveitsi on mm. menestyksellisen taloutensa ja sosiaalisen hyvinvointinsa tilassa puhutteleva esimerkki.

Olisiko sittenkin Slovakian oikeusministerin hilpeyttä herättävä ajatus harkinnan arvoinen? Mitä Sveitsin liittovaltiosäännön julistaminen Euroopan Unionin peruslaiksi tarkottaisi? EU muuttuisi liittovaltioksi, jossa tulisi olemaan sunnilleen yhtä monta jäsenvaltiota, kun on kantonia Sveitsissä (26). Pienten jäsenvaltioiden eivät tarvitsisi pelätä joutuvansa suurten jäsenvaltioiden dominoitaviksi. Tästä on esim. pääministeri Paavo Lipponen hyvin selvillä. EU:n ulkopolitiikan sisältö tulisi olemaan vahvasti aseistettu puolueettomuus. Ei kai se niin paha olisi? Jäsenvaltioiden keskinäiset riidat tulisi pakollisesti alistaa rauhanomaiseen ratkaisuun oikeusmenetelmällä. Sekin olisi hyvä asia. Sisäinen rauha olisi turvattu Euroopassa. Ja lopuksi EU:n kansalaiset saisivat suorat demokraattiset päätöksenteko-oikeudet joiden turvin he vapautuisivat nykyisestä puoluepoliittisesta holhouksesta muuttuen politiikan objekteista subjekteiksi, eli poliittisesti vastuullisiksi toimijoiksi. Monen mielestä sekin varsin myönteistä. Mutta mitkä olisivat sitten ne kielteiset seuraukset siirtymisestä sveitsiläiseen poliittiseen järjestelmään? Tätä olisi syytä pohtia, asiantuntevissa piireissä, yliopistoissa, mediamaailmassa ja ihan tavallisten kansalaisten kesken.

Heidi Hautala pääti puheenvuoronsa viittaamalla Italian silloisen ulkoministeri Dini’n ja Itävallan silloisen ulkoministeri Schüssel’in yhteisaloitteeseen – jo ennen Amsterdamin huippukokousta – sisällyttää kansalaisaloiteoikeus EU:n sopimuksiin. Itse Hautala totesi, että Euroopan parlamentti liikehtii samaan suuntaan. Hän ehdotti, että parhaillaan työskentelevä EU:n tulevaisuuskonventti alistaisi työnsä tuloksen yhteiseen neuvoa-antavaan kansanäänestykseen. Tämä herättäisi EU:n kansalaiset tietoisuuten, että heidät otetaan vakavasti ja ”ettei heidän osallistumisensa ole pelkkä kaunis sana vaan mitä vakavin välttämättömyys”.

Välttämättömyys? Kyllä, ”sillä kansalaiset kieltävät poliittiselta järjestälmältä aikaa myöten hyväksyntänsä ja lojaaliteettinsa, jos poliittiset päätökset ja vastuullisuudet eivät ole heille enää tunnistettavissa olevia” (Ryynänen). ”Kansalaisen renessanssi” sysäyttää EU:n realidemokratian aikaan.

Torsten Almquist