Läheneekö unioni kansalaisia?

Suomalaiset kokevat Euroopan unionin etäiseksi, vaikka vähintäänkin puolet kansalaisia sitovista päätöksistä tehdään unionin toimielimissä. Päätöksiä ei luonnollisestikaan tehdä ilman Suomen myötävaikutusta, mutta eduskunnan hyväksyessä unionin säädöksiä toimeenpanevia lakeja edes kansanedustajat eivät aina muista lain alkuperää ja monivaiheista päätöksentekoprosessia unionissa. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että Suomen eduskunnalla lienee kaikista EU-maista vahvin toimivalta ohjata hallitusta jo siinä vaiheessa, kun Suomea sitovaa EU-lainsäädäntöä vasta hahmotellaan. Käytännössä kaikki eduskunnan valiokunnat osallistuvat oman alansa EU-lainsäädännön valmisteluun ja luonnollisesti myös toimeenpanoon. Palattuani kahdeksan vuoden jälkeen Euroopan parlamentista eduskuntaan ja sen suureen valiokuntaan olen entistä vakuuttuneempi siitä, että EU:n tekeminen demokraattisemmaksi vaatii unioniasioiden vahvaa ankkuroimista kansalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Jos ei ole selvää, miten Helsingissä ja muissa pääkaupungeissa laaditaan unionin säädöksiä, Brysselkään ei voi tulla tutummaksi eikä kansalaisten keskuudessa hyväksytymmäksi. Olen useasti todennut, että esimerkiksi Euroopan parlamentin yksittäinenkin jäsen voi olla ratkaisevalla tavalla muotoilemassa EU-lakeja, jotka astuvat voimaan kaikissa jäsenmaissa. Siitä huolimatta hän tuntee usein olevansa kuin ulkoavaruuteen ammutussa, maata kiertävässä Eurooppa-nimisessä avaruusaluksessa. Kosketus maankamaraan tuntui itselleni välttämättömältä.

Kansalaisaloite loisi keskustelua
Uusi perustuslakisopimus ottaa joitakin askelia demokratian suuntaan. Koko uudistuksen yhtenä tarkoituksena on lähentää unionia kansalaisiin. Innovaationa voidaan pitää perustuslakiluonnoksen ehdotusta siitä, että vähintään miljoona kansalaista merkittävästä määrästä jäsenmaita voi tehdä komissiolle lainsäädäntöaloitteen. Tällainen kansalaisaloite ei sido komissiota oikeudellisesti, sillä komission yksinomainen aloiteoikeus säilyy jatkossakin. Silti voidaan odottaa, että yli miljoonan EU-kansalaisen aloite esimerkiksi sähköisen roskapostin rajoittamisesta tai geenimuunnellun ruoan turvallisuudesta tuskin jäisi huomiotta komissiossa ja parlamentissa, jolla on jo epävirallinen aloiteoikeus. Kyseinen kansalaisaloiteoikeus on omiaan luomaan eurooppalaista keskustelua yhteisistä tavoitteista ja huolenaiheista ja siten ylittämään kansallisia rajoja, jotka karsinoivat julkisen keskustelun tiukasti kuhunkin maahan. Avoimuus tulee ainakin jonkin verran lisääntymään. Sanonta kuuluu, että lakeja säädetään maailmassa salaisesti vain Pjongjangissa, Havannassa ja Brysselissä. Nyt on päätetty, että ministerineuvosto avaa ovensa silloin kun se tekee päätöksiä laeista. Nyt on valvottava tarkkaan, että tämä avoimuudelle tehty myönnytys ei toisaalla johda salailuun. Periaatteeksi pitää tulla, että kaikki jäsenmaita ja niiden kansalaisia sitovat päätökset valmistellaan ja tehdään avoimesti – ei vain se, mitä unionissa päätetään nyt kutsua lainsäädännöksi. Myös eduskunnan suuri valiokunta voisi avata oviaan. Laajakantoisempia EU-lakeja pitäisi tuoda nykyistä enemmän myös täysistuntokeskusteluihin, jotta niihin osattaisiin kiinnittää huomiota jo silloin, kun niihin vielä voidaan vaikuttaa. Kaikki tämä ankkuroisi unionijäsenyyttä paremmin suomalaiseen todellisuuteen.

Naton takuut turhat Suomelle
Unionin pyrkimys vahvistaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on saanut melkein jakamattoman hyväksynnän. Askel eurooppalaisen puolustuksen toteuttamiseen tulee oikeaan aikaan, eikä Suomen kansainvälinen asema enää edellytä pidättyvyyttä vaan pikemminkin aktiivisuutta. Toisin kuin viime kuukausien keskustelussa on väitetty, osallistuminen unionin yhteisen puolustuksen kehittämiseen ei edellytä jäsenyyttä Natossa, koska EU:n yhteisistä operaatioista päätetään EU:ssa eikä Natossa. Naton tarjoamia turvatakuita Suomi ei tarvitse, koska maahamme ei kohdistu sotilaallista uhkaa. EU:n yhteinen puolustus kytkeytyy pyrkimyksiin pitää yllä maailmanlaajuista rauhaa ja vakautta YK:n peruskirjan periaatteiden mukaisesti. Näihin operaatioihin Suomi voi osallistua nykyisillä vahvuusaloillaan, ensisijaisesti rauhanturvaamisessa ja aina kansallisella päätöksellä. Suomen aluepuolustus perustunee vastakin laajahkoon, mutta nykyistä suppeampaan reserviarmeijaan ja valikoivampaan asevelvollisuuteen.

Tarvitaan päättävä kansanäänestys
Osa unionin uusista toimivaltuuksista on perusteltavissa, mutta niin eduskunta kuin hallituskin ovat olleet huolissaan tavasta, jolla unionille liukuu jäsenmailta valtaa kansallisen suvereenisuuden tähän asti koskemattomimmilla aloilla. Esimerkiksi EU:n syyttäjänviraston perustaminen merkitsisi väistämättä varsin vieraiden oikeusperiaatteiden tuloa Suomeen. Toimivaltaa on siirtymässä unionille myös erilaisilla valtuutuslausekkeilla, joilla perustuslain tasoisia päätöksiä siirrettäisiin jäsenmaiden valtionjohtajien muodostamalle Eurooppa-neuvostolle. Juuri tästä syystä moni valtiosääntöoikeuden asiantuntija katsookin nyt, että tulevaa perustuslakisopimusta ei voida hyväksyä vuoden 2000 perustuslakimme puitteissa. Muun muassa Jacob Söderman on aiheellisesti katsonut, että unionin tuleva perustuslaki tulee hyväksyä kahdessa eduskunnassa, joiden välissä on vaalit. Tämä antaisi tilaisuuden vihdoin kirjoittaa Suomen perustuslakiin, että Suomi on Euroopan unionin jäsenmaa. Vaikka emme aina tunne oloamme unionissa kovin mukavaksi, suomalaisten enemmistö tuskin kannattaisi siitä eroamistakaan, joten Suomen olisi aika virallistaa EU-suhteensa. Demokratia edellyttää, että kansallista suvereenisuutta ei luovuteta sammutetuin lyhdyin vaan tietoisesti ja avoimesti omaa perustuslakiamme kunnioittaen. Vaihtoehtona Suomen perustuslain muutokselle olisi, että unionin tuleva perustuslaki hyväksytään kansanäänestyksellä. Moni valtiosääntöasiantuntija on kuitenkin aiheellisesti huomauttanut, että neuvoa-antava kansanäänestys soveltuu varsin heikosti kansallisen toimivallan luovuttamista merkitseviin ratkaisuihin. Se on kovin kevyt menettely. Oma ehdotukseni onkin, että tuleva EU-perustuslaki saatettaisiin voimaan siten, että Suomen perustuslakiin lisätään velvoite järjestää päättävä kansanäänestys kansallisen toimivallan luovuttamisesta ylikansalliselle elimelle. Eduskunnan tekemä päätös toisin sanoen alistettaisiin kansanäänestyksessä hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Ennustan, että tämä malli alkaa kiinnostaa, kun ristiriita unionin ja oman perustuslakimme välillä havaitaan. Se lienee ainoa legitiimi tapa välttää uudet eduskuntavaalit unionin perustuslain kansallisen hyväksymisen edellytyksenä. Toki päättävän kansanäänestyksen vieminen Suomen perustuslakiin edellyttäisi laajaa yksimielisyyttä ja nopeaa toimintaa eduskunnassa, mutta muut vaihtoehdot ovat huonompia, jos halutaan säilyttää kansalaisten luottamus.

Heidi Hautala