Pelokkaat kansanedustajat

Natokeskustelu alkaa käydä kierroksilla. Kaksi evp. presidenttiä. Toinen puolesta, toinen vastaan. Onko Mauno Koivisto oikeassa, kun sanoo jyrkästi ”ei” Suomen Natojäsenyydelle? Tai Martti Ahtisaari, joka sanoo yhtä jyrkästi ”kyllä” Natolle? Entä kansanedustajat? Arkailevat. Mandaatti voi olla vaakalaudalla. Ei uskalleta ottaa kantaa. Puhuvat suljetuin lyhdyin, omien piireissä. Katsovat mitä tapahtuu. Voisiko kansalaisten valtaenemmistö olla väärässä? Se kun luottaa omiin voimiinsa. Kansalaiset näyttävät ajattelevan kuin aikoinaan Suomen puolustamisen suuri strategi, sotapäällikkö Augustin Ehrensvärd (1710-72). ”Jälkimaailma, seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraaseen apuun”. Nämä sanat hän kaiverrutti Suomenlinnan Kustaanmiekan Kuningasporttiin tulevien sukupolvien ohjeeksi. Onko Mauno Koivisto tämän päivän ehrensvärdiläinen, tai tuleeko hän toisenlaisen ajatusjuoksun myötä samaan tulokseen?

Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen peräänkuuluttaa perusteellista keskustelua Natosta. Mauno Koivisto myös, vaikka olettaakin siitä tulevan ”hyvin inhottavan”. Kirjoitin tällä palstalla (E-SS 30.11.2002) otsakkeella ”Nato hajoamaisillaan” pohdiskelevan tekstin aiheesta. En kadu otsaketta enkä johtopäätöksiäni. ”Rakkaalla lapsella” on monta nimeä. Naton hajoamisprosessia voitaneen vielä tässä vaiheessa vähän pehmeämmin kutsua ”luonteen muuttumiseksi”. Kun keittoon lisätään vettä, se laimenee. Olisiko Suomella mitään hyötyä hajoamistilassa olevasta laimeasta Natosta? Paperiturvallisuudesta? Jäsenyys maksaa rutkasti verorahoja. Hyöty kuvitteellinen – riski suuri. Oma identiteettimme hämärtyisi. Olisimme kytkettyinä kulloinkin vallalla olevan USA:n presidentin tahtoon. USA:lla on rahat ja aseet. Nykyinen Yhdysvaltain presidentti George W. Bush harjoittaa hyökkäyssotaa milloin itse katsoo aiheelliseksi mm. ennaltaehkäisevien ”roistovaltioiden” terroritoiminnan tukahduttamiseksi, tai milloin hän katsoo USA:n etujen niin vaativan. Voivatko Naton jäsenet estää Bushin aikeita? Päätöksethän edellyttävät yksimielisyyttä!

Tuli mieleen Arvo Tuomisen kirja ”Kremlin kellot”. Siinä hän kertoo, kun hän suuttuneena meni saamansa sensuroidun kirjeensä kanssa Kominterin sihteeri Manulskin luo. Tuominen kysyi miten oli mahdollista, että hänen kirjeensä sensuroidaan, vaikka Neuvostoliiton perustuslaki sen kieltää. Vastaus: ”Kyllähän minä tiedän, että te suomalaiset olette yksinkertaisia, mutta en minä teitä toki noin yksinkertaisiksi luullut”. Sitten hän nauroi sydämellisesti ja sanoi: ”Vot bumaaga bumaaga i praktika praktika”, eli paperi on paperi, käytäntö on käytäntö.

Irakin sodan käynnistäminen osoitti selvästi, ettei presidentti Bush anna YK:n tai jonkun muun kansainvälisen järjestön käsityksen estää häntä toteuttamasta tahtoaan. ”Joko olet kanssamme tai olet meitä vastaan!” Nämä sanat syöpyivät moneen mieleen. Käytäntö lienee kovan paikan tullen samanlaista Bushin maailmassa kuin aikoinaan Arvo Tuomisen maailmassa idässä. Miksikään ajopuuksi Suomen ei pitäisi kaiketi antaa itsensä Naton epämääräisessä syleilyssä. Se olisi vaarallista. Leimautuisimme osapuolueeksi konfliktin syntyessä Venäjän ja USA:n välillä. Pahimman skenaarion mukaan joutuisi alueemme molempien sotakoneistojen tulitusten kohteiksi.

Entäs kansanedustajat? Mitä heidän tulisi tehdä? Heillä on tietoja, taitoja ja näkemyksiä. Enemmän kuin muilla kansalaisilla, joilla ei ole eduskunnan tarjoamaa asiakysymysten käsittelykoneistoa käytettävissään. Olisi toivottavaa, että kansanedustajat hallituksen esityksestä, parlamentaarisessa käsittelyjärjestyksessä, päättäisivät Suomen liittymisestä Natoon tai maamme pysymisestä sotilaallisesti liittoutumattomuuslinjalla. Päätöksen jälkeen pitäisi kansalaisilla olla oikeudellinen instrumentti käytettävissään, millä he voisivat aloittaa keskustelun kansanedustajien päätöksestä ja lopuksi hyväksyä tai hylätä eduskunnan ratkaisun. Keskustelussa joutuisi jokainen kansanedustaja perin juurin selvittämään kansalaisille, minkä takia oli äänestänyt niin kuin äänesti ja kohtaamaan kansalaisten vasta-argumentit ja vastaamaan heidän kysymyksiinsä. Ja lopuksi alistumaan kansalaisten päätökseen joko hyväksyä tai hylätä eduskunnan tekemän ratkaisun. Näin demokratia toimisi niin kuin pitäisi. Ymmärrän hyvin, että tämän päivän Natointoilijat kaikin keinoin haluavat estää kansalaisia äänestämästä asiasta. Voi hyvin kuvitella, että mikäli eduskunta päättää liittää Suomen Natoon, kansalaiset kaataisivat päätöksen, jos heillä olisi siihen oikeudelliset keinot.

Keskustelusta kansalaisten ja kansanedustajien välillä muodostuisi varmaan ”hyvin inhottava”, mutta päätös olisi demokraattisesti legitiimi, eli äänestäneiden kansalaisten enemmistön tahdon mukainen. Vastaväite, että asia on liian vaikea kansalaisten päätettäväksi on ontto. Tämä ratkaiseva keskustelu toisi valokeilaan mm. professoriliiton jäseniä, lääkäreitä, ekonomeja, insinöörejä, ammattiliittojen usein hyvin älyllisesti teräviä edustajia, opiskelijoita ja ihan tavallisia, hiljaa mutta viisaasti ajattelevia kansalaisia kautta maan. Heillä ei varmaankaan ole heikompia aivoja kuin kansanedustajilla. Keskustelun tulos siirtäisi vastuun päätöksestä kansalaisten ja kansanedustajien yhteisesti kannettavaksi. Mutta pelkääkö kansanedustajien enemmistö kohtaamaan kansalaisia kansalaisten ehdoilla? Kieltääkö kansanedustajien ylpeys heidän alistumista kansalaisten enemmistön tahtoon?

Kukaan muu, kuin kansanedustajat ei voi säätää lakia, joka antaisi kansalaisille oikeusinstrumentin osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Hallituksen esitys perustuslakimme täydentämiseksi kansalaisten osallistumisoikeuksilla poliittisen reaalivallan käyttöön olisi tervetullut. Tämän asian kuntoon saattamisella on kiirettä. Natopäätöksellä ei. Se voi odottaa hallituksen ensi vuonna eduskunnalle annettavaa selontekoa turvallisuuspolitiikan peruslinjamme tarkastelua.

Torsten Almquist