Reaalidemokratiaa etsimässä

KUNNALLISTIETEELLINEN AIKAKAUSKIRJA
2/2004 (01.07.2004)
Torsten Almquist
Tutkija/VTM

Reaalidemokratiaa on etsitty hyvin kauan. Ajanlaskumme alusta ja jo ennen sitä. Tänä päivänä sitä etsitään ehkä intensiivisemmin, kuin koskaan ennen. Niin Suomessa kuin muuallakin. Viiden ministeriön kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma, joka koordinoidaan oikeusministeriöstä käsin, on osoitus suomalaisten tarpeesta löytää oikea tie toimiv aan kansalaisyhteiskuntaan. Ohjelmaan kuuluu jo 20 hanketta ja lisää on tulossa. Kiitos kehittyneen median voivat ajatukset vaihtua reaaliajassa. Tuloksellinen etsintä edellyttää kuitenkin, että tiedämme mitä me etsimme. Eli mitä reaalidemokratia on, jolla kansalaisyhteiskunta toteutuu.

Ptolemaioksen geosentrisen opin mukaan maa oli maailmankaikkeuden keskipiste, josta käsin Jumala johti tapahtumat maan päällä ja taivaissa. Raamattuun viitaten katolinen kirkko opetti, että sen johtaja Rooman piispa oli Jumalan edustaja. Piispa otti sittemmin itselleen paavin nimen ja arvon. Jumalan edustajana hän käytti yksinoikeudella sekä maallista että hengellistä valtaa. Joka nousi kirkkoa vastaan, nousi Jumalaa vastaan ja ansaitsi rangaistuksen, myöhemmin jopa kuolemanrangaistuksen. Oliko tämä demokratiaa? Ehkä ”teokraattinen demokratia”? Kaikkihan olivat oikeudenmukaisen Jumalan edessä tasa-arvoisia. Tämä dogmi, eli ”todistamatta päteväksi katsottu opinkappale” jäi teokratian nimellä säätelemään ihmisten väliset valtasuhteet yli 1.500 vuoden ajan. Vesitettynä teokraattinen valtiojärjestys elää jopa vieläkin maailman eri kolkissa.

Kopernikuksen hätkähdyttävä havainto, ettei maa ollutkaan maailmankaikkeuden keskipiste vaan planeetta planeettojen joukossa muutti paljon, mutta hitaasti. Kun kaikki planeetat liikkuivat auringon ympärillä, katolinen kirkko menetti perustansa ja koki aiheellisesti Kopernikuksen paljastuksen valta-asemansa uhkana. Inkvisitio lähetettiin harhaoppisen perään. Kuolema roviolla olisi ollut Kopernikuksen kohtalo, jollei hän olisi ehtinyt kuolla luonnollisen kuoleman v. 1543. Mutta katolisen kirkon valta-asema oli jo horjutettu. Vuonna 1616 julistettiin Kopernikuksen tutkimusten tulos pannaan. Mikään ei auttanut. Tähtitieteilijät, Galilei (1564-1642), Kepler (1571-1630) ja myöhemmin Newton (1642-1727) vahvistivat Kopernikuksen havainnot oikeiksi ja kirkko menetti ajan mittaan maallisen yksinvallan. Vallan painopiste politiikassa tuli hajautetuksi maallisten ruhtinaiden käsiin. He katsoivat olevansa Jumalan armosta itsevaltiaita, dogmi sekin. Tämä vaihe demokratian kehityksessä muuttui ajan mukaan edustuksellisen järjestelmän suuntaan.

Itsevaltiaiden järjestelmien ”demokratisoimiseksi” syntyi erilaisia edustuksellisia elimiä. Thomas Paine (1735-1809), korsettitehtailija Lontoosta, sittemmin varsin nimekäs journalisti ja poliitikko, onnistui yksinkertaisella ja populistisella itsevaltiaista monarkista järjestelmää vihaavalla propagandallaan, saada jalansijaa puhtaaksi edustukselliselle ”demokratialle” Euroopassa. Tämä tapahtui Ranskan vallankumouksen välityksellä.

Heidelbergin yliopiston edesmennyt rehtori, professori Dolf Sternberger (1907-1989) todisteli vastaansanomattomasti Painen demokratiaväitteet harhakäsityksiksi. Sternberger osoitti tieteellisin menetelmin edustuksellisen demokratian opin dogmiksi. Valitsijan tahto ei siirry valittuihin. Sellaista tahdonsiirto mekanismia ei voida tieteellisesti osoittaa olemassa. Sternberger totesi, että edustuksellinen demokratia perustuu olettamukseen, eikä vastaa totuutta. Mutta koska Painen oppi oli aikaansa valtaa tavoittelevien ja vallankumousten voittajien eduksi se omaksuttiin yleisesti demokratiaksi. Valtiojärjestelmien periaatteeksi ”edustuksellinen demokratian dogmi” astui ”teokraattisen demokratian dogmin” tilalle.

Suomessa – silloinen Venäjän tsaarin Suurruhtinaskunta – tapahtui muutos v. 1906. Tsaari Nikolai II teki 20.7. Suomen kansalaisille asetuksella no 26 tiettäväksi; että ”Me Nikolai Toinen, Jumalan armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. . tahdomme Me täten noudatettavaksi vahvistaa Suomen Valtiosäätyjen Meidän armollisen esityksemme johdosta hyväksymän uuden Valtiopäiväjärjestyksen Suomen Suuriruhtinaanmaalle, sanasta sanaan näin kuuluvan: Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiopäiville kokoontunut eduskunta edustaa Suomen kansaa”. (1 luku ”Yleisiä perusteita” 1§). Näin siirtyi Suomen kansalaiset edustukselliseen demokratiaan Suurruhtinaskuntansa tsaarin tahdosta ja valvonnassa.

Periaatteeltaan tämä tsaarin antama edustuksellisen demokratian valtiojärjestelmä on edelleenkin voimassa. Suomen kansalaiset eivät koskaan ole saaneet äänestämällä legitimoida tai olla legitimoimatta oman valtiojärjestelmäänsä. Eikä saaneet osallistua päätöksentekoon valtiojärjestelmänsä kehittämiseen, eli perustuslakimääräysten säätämiseen. Vuoden 1906 aloite Suomen valtiojärjestelmään ei tullut kansalaisilta vaan Suurruhtinaskunnan senaatilta, eli Suomen poliittiselta eliitiltä. Tämä poliittinen eliitti sääti näin ollen valtaoikeudet itselleen ja on sillä tiellä toistaiseksi edennyt. Suomen kansalaiset joutuvat alistumaan kansanedustajiensa tahtoon, eikä kansanedustajat kansalaisten enemmistön tahtoon, kuten sveitsiläiset suoran demokratian Sveitsissä.

Jo yli sata vuotta sitten oli kuitenkin suoran reaalidemokratian periaatteeseen perustava valtiojärjestysehdotus nähnyt päivän valon Suomessa. Sosiaalidemokratian puolueen Forssan uudistusohjelmalla, joka syntyi 23. elokuuta 1903, oli tarkoitus luoda ”lähidemokraattinen vastapaino valtiovallalle” (Paavo Lipponen). Ohjelman kohdassa 1) vaaditaan mm. kansalaisille yhtäläinen ja välitön vaali- ja äänestysoikeus sekä kunnallisella että valtiollisella alalla ja kohdassa 2) välitön lainsäädäntö-oikeus kansalaisille lakien esittämis- ja hylkäämisoikeuden kautta (= aloite- ja referendumoikeus). Oli ymmärrettävää, ettei Pietarissa Tsaarille voitu esittää näin radikaalia ohjelmaa. Mutta kansalaissodan pyörteissä tuli ko. kohdat Forssan ohjelmasta ajankohtaisiksi. Suomen kansanvaltuuskunta ehdotti 23.2.1918 uutta Valtiosääntöä Suomelle. Ehdotus tuli valitettavasti ”väärältä puolelta”, eli kansalaissodan häviöiltä. Ehdotuksen pääasiallisena laatijana pidetään O.W. Kuusinen, joka allekirjoittajien kanssa pakeni Venäjälle ja liittyivät kommunistiseen puolueeseen. Kansalaiset olivat voittajien silmissä suurelta osaltaan epäluotettavia, eikä heille voinut antaa valtaa ja vastuuta.

Ehdotus on mielenkiintoinen, varsinkin tänä aikana, kun kuumeisesti ollaan ”reaalidemokratiaa etsimässä”. Ehdotuksen johdanto on hyvin vallankumouksellinen. Siinä kehotetaan kansalaisia punnitsemaan ajoissa, jos tahtovat ”tähän maahan suurten yhtiöherrain, pankkikapitalistien ja rusthollarien ahnetta mielivaltaa.” Vastakohtana tähän kapinalliseen tekstiin on sitten itse ehdotetun valtiosäännön säännökset sisältäen kansalaisten sekä aloite- että referendumoikeudet. Ne eivät ole mitenkään sopimattomia puolueettomalle lukijalle. Periaatteeltaan ne ovat lähinnä jäljennöksiä Sveitsin liittovaltiosäännön määräyksistä. Ilmeisesti johdanto oli tarkoitettu kotimaiselle yleisölle ja itse valtiosääntö laadittu salonkikelpoiseksi, ulkomaiden hyväksymisen saavuttamiseksi.

Edesmennyt Tasavallan presidentti Urho Kekkonen lähetti minulle kirjeen, päivätty 19.11.1974. Siinä hän toteaa, että on mielenkiintoista verrata meikäläinen järjestelmä ”sveitsiläiseen järjestelmään, jossa kansan välitön vaikutusmahdollisuus sekä hallituksen jäsenten valitsemistapa antavat valtiojohdolle laajemman pohjan kuin parlamentarismissa on useinkaan mahdollista. Sveitsin valtiosääntöä pidettiin maamme itsenäistymisvaiheessa laajalti esikuvallisena, mutta tämän jälkeen näyttää harrastus sen tutkimiseen vähentyneen”. Kirjeensä Kekkonen päättää toivomuksella, että Sveitsin valtioelämän esitteleminen ja arvioiminen jatkuisi vastaisuudessakin.

Uskon Urho Kekkosen olleen oikeassa kehottaessaan Sveitsin soveltaman demokratian jatkuvaan tutkimiseen. Sveitsiläiset onnistuivat vuosisatojen kokemusten perusteella vapautumaan eksklusiivisesta edustuksellisesta ”dogmidemokratiasta”. He siirtyivät alueellisesti hajautetun kantonirakennelmansa puitteissa reaalidemokratiaan, eli poliittiseen päätöksentekorakenteeseen, joka täyttää kaikki neljä demokratian tieteellisesti perustellun kansalaisvaltaisen järjestelmän kriteerit. Ne ovat: 1. kansalaisen aloiteoikeus, 2. kansalaisten referendumoikeus, 3. kansalaisten lopullinen päätöksenteko-oikeus parlamentin päätöksistä ja säädetyistä laista sekä 4. kansalaisten vaalioikeus. Mikäli teoria, jonka hypoteesit käytännössä verifioituvat oikeiksi, silloin vastaa teoria totuutta. Harjoitettu suora demokratia Sveitsissä on osoittautunut täyttämään kansalaisvaltaisen teorian otaksumat ja voitaneen näin ollen katsoa ”päteväksi todistetuksi opinkappaleeksi”. Käytännössä suora demokratia Sveitsissä on osoittautunut varsin erilaisten väestöjen yhteisöllisyyttä luovaksi vakaaksi yhteiskuntajärjestelmäksi. EU:n ja sen jäsenvaltioiden päätöksentekojärjestelmien kehittämiselle olisi Sveitsillä paljon annettavaa.

Forssan ohjelman kaksi ensimäistä kohtaa vastaa täysin demokratian neljä kriteeriä, joten voidaan todeta, että jo yli sata vuotta sitten reaalidemokratia oli Suomessa löydetty, muttei käytännössä toteutettu. Mutta kansalaissotamme aiheuttama luottamushaava yhteiskunnassamme on lopullisesti umpeutumassa. Osallistumisen aate on jo juurtunut yhteiskuntaamme kouluihin, yrityksiin ja julkisiin laitoksiin. Vaikeudet irtaantua eksklusiivisesta edustuksellisesta ”dogmidemokratiasta” osallistuvaan reaalidemokratiaan eivät liene enää ylipääsemättömiä. Siihen tarvitaan poliittisten puolueiden valmius suostua vallankäyttöoikeutensa jakamiseen kansalaisten kanssa, jotta vihdoin arvokas reaalidemokratian löytö voitaisiin hyödyntää kansakuntamme hyväksi.

”Jumala loi kunnat, ihmiset loivat valtiot” sanoi joku viisas. Kunta on demokratian ydin. Siinä ytimessä meidän on oltava. Kaikki olemme kuntalaisia. Reaalidemokratiassa kuntalaiset päättävät kuntansa asioista. Mutta ei vain yhteisiä kuntansa asioista, vaan kaikista maansa asioista, sveitsiläiseen tapaa. Sveitsin liittymistä YK:hon päättivät viime kädessä Sveitsin kuntalaiset. Sveitsin itsenäisyyttä vaalivat kuntalaiset poliittisen päätöksenteko-oikeuksien turvin. Poliitikot palvelevat kansalaisia, kansalaiset hallitsevat itse itsensä ja maansa. Kansalaisten yläpuolella olevan vallan poistamisesta on Sveitsissä onnistuttu. Näinhän reaalidemokratia toteutuu.

Reaalidemokratialla on maailmanlaajuinenkin ulottuvuus. Mikäli maailman kaikki kansalaiset/kuntalaiset päättäisivät oman maansa asiat ulko-turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa myöten, kuten sveitsiläiset, hyökkäyssotaa olisi mahdotonta aloittaa. Ja kun hyökkäyssodan mahdollisuus poistuu, poistuu puolustussodan tarve. Kansalaisten eloonjäämisvaisto takaisi oikeusvaltiollisen maailmanjärjestyksen toimivuuden tehokkaammin kuin nykyinen YK. Järjestön pääsihteeri Kofi Annan totesikin oireellisesti YK:n kehitysohjelman (UNDP) vuoden 2002 vuosikertomuksessa, että ”demokratian demokratisoiminen tulee olemaan yksi suurimmista haasteista tulevien vuosikymmenten aikana”. Toteamukseen on helppo yhtyä.