Ulkoasianvaliokunnalle

Lausunto asiasta Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle konventin tuloksista ja valmistautumisesta hallitusten väliseen konferenssin (VNS 2/2003 vp).

UaV:ssa 16.9. käydyn keskustelun johdosta liitän lausuntooni jälkikirjoituksen eräistä turvallisuuspolitiikan periaatteellisista kysymyksistä.

Tekninen huomautus: käytän termejä perustuslakisopimus (PeS) ja perustuslakiehdotus (PeE).

Euroopan perustuslaki syntyy yrityksistä ratkaista kaksi laadullisesti erityyppistä ongelmaa. Globaali ja Euroopan laajuinen integraatiokehitys (”talouden globalisaatio”) synnyttää eräiden arvioiden mukaan tarvetta tehostaa unionin päätöksentekoa. Samaan aikaa Euroopan Unionin legitimiteetti eli hyväksyntä kansalaisten keskuudessa on heikko. Tämä ns. ”demokratiavaje” antaa aihetta kehittää unionia entistä kansanvaltaisemmaksi ja tuoda se ”lähemmäksi” kansalaisia.

Tehokkuusvaatimuksia ja demokratiavaatimuksia on kuitenkin vaikea yhdistää. Oikea ratkaisu olisi unionin kehittäminen instituutioksi, joka voisi tehokkaasti lisätä kansanvaltaisuutta globaalihallinnassa.

Samaan aikaan pitäisi edelleen taata, että unioni toimii rauhanprojektina, sillä juuri EY:n turvallisuuspoliittisesti myönteinen, vakauttava merkitys Länsi- ja Keski-Euroopan sodanjälkeisessä historiassa lienee eräs merkittävin syy EY:n ja EU:n nauttimalle suosiolle kansalaisten silmissä.

Suomessa on näiden yleisten näkökohtien lisäksi pidettävä silmällä muutamia erityiskysymyksiä. Tärkeimmät niistä koskevat suomalaisten eniten arvostamia yhteiskunnallisia saavutuksia itsenäisyyden aikana. Näistä haluan mainita hyvinvointiyhteiskunnan ja yhteistyövaraisen, sotilaalliseen liittoutumattomuuteen perustuvan turvallisuuspolitiikan.

1. Näkökohtia HVK-taktiikkaan

Hallitus hakee perustellusti muutosta PeE:en. Tämä on hyvä myös sen tähden, että Suomessa vallitseva keskustelukultuuri vähättelee PeE:n ehdottamien muutosten laajuutta. PeE merkitsee sekä instituutioiden kehitykseen, unionin toimivallan laajuuteen että toimenpanovalta koskevien määräysten kohdalla suuria muutoksia Euroopan Unioinin olemassaolevaan peruskirjakokonaisuuteen verrattuna. Suomen on varmistettava tulevan PeS:n hyväksyttävyys sekä omien intressiensä kannalta että euroopanlaajuisesta ja maailmanlaajuisesta näkökulmasta arvioituna.

• Suomen keskustelussa intressipoliittinen lähestymistapa on saanut eniten huomiota. On kysytty miten Suomen etu voidaan taata HVK:ssa? Tällöin etualalle nousevat institutionaaliset kysymykset, ennen kaikkea se, miten Suomi voisi menettää mahdollisimman vähän suhteellisessa valta-asemassaan. (”Oma komissaari”, äänimäärät neuvostossa, presidentin tehtävien täsmentäminen, Euroopan parlamentin paikkajako jne.) En puutu tässä näihin kysymyksiin sinänsä, van ainoastaan niiden suhteelliseen merkitykseen muihin HVK-tavoitteisiin verrattuna.
• Suomella on valtaintressien lisäksi muitakin legitiimejä intressejä, joita se voi ajaa HVK:ssa. Näistä tärkeimmät liittyvät turvallisuuspolitiikkaan ja hyvinvointipolitiikkaan.

Turvallisuuspolitiikassa lienee Suomen intressin mukaista että tuleva EU on vakauttava tekijä niin alueellisesti kuin maailmanpolitiikassakin. Tässä YK:n roolin vahvistamista sekä globaalin oikeudenmukaisuuden ja ekologisen tasapainon edistämistä voidaan pitää avaintavoitteina. Pitkällä tähtäimellä on tärkeää että ei luoda asetelmaa, jossa EU:n nähdään liittoutuvan muiden rikkaiden maiden, ennen kaikkea Yhdysvaltojen kanssa muuta maailmaa tai vaikkapa islamilaista maailmaa vastaan.

HVK-taktiikassa tästä seuraa paine sellaisten muutosten esittämiseen PeE:en, jotka vahvistavat EU:n sitoutumista YK:n aseman vahvistamiseen sekä EU:n mahdollisuuksia ja kykyä edistää ihmisoikeuksia ja ympäristövastuuta globaalisti.

Hyvinvointipolitiikassa lienee intressiemme mukaista, että varmistamme
eduskunnan Suuren valiokunnan 18.6. lausunnon mukaisesti, julkisten peruspalvelujen pysynisen kansallisessa toimivallassa.

HVK-taktiikassa tästä seuraa paine muutosten esittämiseen PeE:n moniin artikloihin, ennen kaikkea artiklaan 217. Asia on neuvottelutaktisesti sikäli houkutteleva, että konventissa tehtiin useita muutosesityksiä kauppapolitiikan artikloihin, jotka ovat samansuuntaisia kuin mitä Suomen tulisi, eduskunnan em. tahdon toteuttamiseksi ajaa. Muutosesityksiä tekivät myös suurten maiden edustajat, mm. Ranskan ja Saksan.

• Suomella on myös yleinen intressi siihen, että Euroopan unioni menestyy mantereemme ja ihmiskunnan hyvää edistävänä hankkeena.Euroopan unionin pitkän tähtäimen menestystä uhkaa ennen kaikkea sen legitimiteettivaje.

HVK-taktiikassa tästä seuraa muutospaine suhteessa Johdantoon ja PeE:n I-osan niihin artikloihin, jotka määrittelevät kansanvallan laadun EU:ssa. (Tähän aiheeseen olisi syytä palata yksityiskohtaisesti myöhemmässä vaiheessa.)

Erityisesti yleisestä EU-näkökulmasta on kuitenkin syytä päätellä sitoutuminen kansanäänestyksen järjestämiseen HVK:n tuloksista Suomessa. Suomi voisi myös — PeE:n artiklan I.1.1.:n1 ja PeE:n eräiden muiden piirteiden johdosta — HVK:ssa todeta, että kansanäänestyksen pitäisi olla EU-laajuinen. Konkreettisesti tämä tarkoittaisi samanaikaisen kansanäänestyksen järjestämistä kaikissa niissä EU-maissa, joissa tämä on niiden valtiosäännön mukaan mahdollista.

• Euroopan unionin perustuslakia tulee käsittääkseni arvioida ennen kaikkea pitkän aikavälin näkökulmasta. Viiden – kymmenen vuoden tähtäimellä tehdyistä arvioista voi tällöin olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Esitän harkittavaksi, että em. näkökohtien joukossa intressipoliittiset näkökohdat ovat pitkällä tähtäimellä Suomen etua ja Euroopan unionin menestystä ajatellen vähemmän merkittäviä kuin muut, ja että tämä tulee huomioida HVK:n neuvottelutaktiikkaa laatiessa.

2. Näkökohtia turvallisuuspolitiikkaan

EY:n menestys rauhanprojektina on perustunut taloudellisen integraation kultuurisiin ja yhteiskunnallisiin heijastusvaikutuksiin. Sisämarkkinaprojekti, joka saatiin olennaisesti päätökseen 1980-luvun loppuun mennessä, kehitti toisen maailmansodan vihollismaiden välille niin suuren taloudellisen ja yhteiskunnallisen keskinäisen yhteistyön ja riippuvuuden, että sodat maiden välillä näyttävät hyvin epätodennäköisiltä. Länsi- ja Keski-Euroopan maiden rajat eivät yksinkertaisesti enää jaa maiden kansalaisia ”meihin” ja ”muihin” tavalla, joka luo pohjaa viholliskuville ja aggressiolle.
On kuitenkin epäselvää ja kiistanalaista onko 1990 jälkeen tapahtunut syvenevä, uusia yhteiskunta-aloja enenvässä määrin kattava integraatiokehitys tuonut sisämarkkinoihin verrattuna turvallisuuspoliittista lisäarvoa. Tässä yhteydessä on silti tarpeetonta syventyä kehitykseen vuosien 1989-2003 välillä, sillä PeE merkitsee selvää murrosta Euroopan integraatiossa turvallisuuspolitiikan kannalta, kuten seuraavassa lyhyesti osoitan.

PeE esittää unionin vahvaa kehittämistä poliittiseksi arvoyhteisöksi, (PeE: Johdanto, art 1.1.1. – I.1.2., osa II), jolla on selvä maantieteellinen (art I.1.2.) ja symbolinen (Johdanto, art IV.1.) identiteetti ja myös omat intressit (art I.3.4., art III.193.2.a.), jopa turvallisuuspoliittiset ”strategiset intressit”(art. I.39.2. ja III.194.1.). Unioni on siis saamassa runsaasti kansallisvaltion klassisia identiteettipiirteitä. Näistä turvallisuuspoliittisesti merkitsevin on selvän ulkopuolen ja sisäpuolen luominen unionille sekä se, etä rajasta tehdään identitettisymbolien avulla ”ladattu” . PeE:n mukaisen unionin raja pyrkii jakamaan maailmaan niihin, joiden arvot ja intressit ovat ”meidän”ja ”yhteisiä” ja toisaalta muihin. Unioni siis luo itselleen juuri sellaisia ominaisuuksia, joita kansallisvaltioiden kohdalla on pidetty syynä niiden välisiin sotiin.

Samalla unioni luo itselleen mm. pilarirakenteen poistamisen kautta lisää toimivaltaa voimankäytön alueella, eli kansallisvaltioiden suvereniteetin ydinalueella. Unioni saa PeE:n mukaan vahvan aseman niin sisäpoliittisen voimankäytön (poliisiyhteistyö ja rikosoikeudellinen yhteistyö), rajavalvontaan liittyvän voimankäytön (rajavalvonta, turvapaikkapolitiikka, maahanmuuton säätely) kuin ulkopoliittisen (kriisinhallinta, puolustusyhteistyö) voimankäytön aloilla.

Edellä mainituista seikoista seuraa, ettei Unionin turvallisuuspoliittista arvoa voi enää arvioida vain, eikä käsittääkseni edes ensisijaisesti, sen talous- ja yhteiskuntapoliittisen integraatiovaikutuksen perusteella. Myös EU:n voimankäyttövälineet ja siihen liittyvät tavoitteet ja institutionaaliset rakenteet vaativat arvion.

Suomen kannalta jäsenyys PeE:n mukaisessa unionissa on ainakin seuraavista syistä ongelmallista. Ensinnäkin, PeE ehdottaa humanitaarisen avun sitomisen tiiviisti osaksi unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. (Art. I.39.2.,III. 193. 2-3, III.210.1.) Toiseksi, PeE määrää puolustusbudjettien kasvattamisesta. (Art. III.215, III.212) Molemmat määräykset sopivat huonosti Suomen yhteistyövaraisen turvallisuuspolitiikan peruslinjaan. Kolmanneksi PeE ei esitä sotilaallisen voimankäytön rajoittamista YK:n mandaatilla tapahtuvaksi. (Art. III.193.1)

Pitäisin mainittuja muutoksia huononnuksina Suomen turvallisuudelle ja huolestuttavina myös Euroopan unionin turvallisuuspoliittisen strategian kannalta. Ehtyvien luonnonvarojen maailmassa kilpailu taloudellisesti tärkeistä resursseista on monien arvioiden mukaan tärkein pidemmän aikavälin uhka rauhalle ja turvallisuudelle. Ei ole uskottavaa, että ase- ja valvontavoimaa kehittämällä voidaan ratkaista tästä kilpailusta johtuvia ongelmia ja saavuttaa kestävää turvallisuutta. Toiseksi, kehitys 11.9. 2001 terrori-iskujen jälkeen osoittaa, kuinka vaikeaa on lisätä yhteiskunnan valvontatehoa kansalaisten perusoikeuksia ja -vapauksia rajoittamatta.

On huomattava, että edelliset havainnot turvallisuutemme kannalta kielteisistä ulottuvuuksista PeE:ssä ovat riippumattomia siitä, syntyykö Unioniin PeE.n esityksen (art III.213) mukainen puolustuspoliittinen ydinryhmä ja myös siitä kuuluuko Suomi siihen vai ei.

Ehdotan siksi että UaV esittää em. ongelmien ratkaisemiseksi muutoksia PeE:n Johdantoon ja em. artikloihin.

3. Näkökohtia hyvinvointipolitiikkaan

PeE vahvistaa vapaat sisämarkkinat EU:n ytimeksi. Sisämarkkinoiden tehokkuuden ja vapauden takaamiseksi PeE esittää EU:lle huomattavasti selkeämmät tavoitteet ja vahvemmat toimeenpano- ja oikeusvalvontavälineet kuin muilla yhteiskuntakehityksen aloilla. Myös ulkosuhteissa PeE antaa, ennen kaikkea artikloilla III.216 ja III.217, Unionille huomattavan paljon vahvempia välineitä kauppapoliittisten tavoitteiden ajamiseen ja – suhteiden järjestämiseen kuin muiden, esim. ihmisoikeus- tai hyvinvointipoliittisten tavoitteiden ajamiseen.

Suomessa on kuitenkin laaja tuki ajattelulle, jonka mukaan hyvinvointipoliittisin perustein on syytä rajoittaa markkinoiden tehostamista ja vapauttamista. Samalla 90 prosenttia suomalaisista vastustaa mielipidemittausten (HS gallup 14.6. 2003) mukaan toimivallan siirtämistä jäsenvaltioilta Unionille. Voidaan ajatella, että suomalaiset vastustavat erityisen selvästi hyvinvointipolitiikan alistamista EU:n toimivallalle.

Kuten valtioneuvoston selonteossa huomioidaan, PeE:n sisämarkkinoita koskevat määräykset merkitsevät kiistattomia menetyksiä Suomen itsenäiselle toimivallalle hyvinvointipolitiikassa.

Selonteossa ei kuitenkaan tuoda selvästi esille kuinka kauppapolitiikan artiklat merkitsevät vallitsevaan tilanteeseen nähden toimivaltamenetyksiä. Seloteko esittää, että muutoksella kauppapolitiikan artikloihin, joka ”ulottaa unionin kauppapoliittisen toimivallan kaikkiin palveluihin” ja suoriin ulkomaisiin investointeihin ”ei ole vaikutusta unionin ja jäsenvaltioiden toimivallan jakoon EU:n sisäisissä kysymyksissä”. Väite on harhaanjohtava sillä olennaista on se, mikä on toimivallan jako kauppa- ja sisäpolitiikassa. Selonteon huomio siihen, miten kauppapolitiikan toimivalta vaikuttaa tai on vaikuttamatta EU:n sisäiseen toimivallan jakoon on tässä suhteessa täysin toissijainen. Ei ole helppoa ymmärtää miksi selonteko kommenoi tätä toissijaista asiaa, mutta ei ensisijaisia toimivaltakysymyksiä.

PeE:n esittää vallitsevaan peruskirjaan verrattuna (tilanne Nizzan sopimuksen jälkeen) juridisesti katsottuna kiistattomia kauppapolitiikan toimivaltamenetyksiä. Tämän on mm. oikeusministeriön kansaliapäällikkö Kirsti Rissanen todennut. Hänen mukaansa PeE laajentaa ”hallitusti unionin kauppapoliittista toimivaltaa”. (Puhe Helsingissä 2.9. 2003, julkinen.) Nämä toimivaltalaajennukset pitävät sisällään ainakin seuraavaa:

jäsenvaltiot menettävät toimivallan sopia yhdessä unionin kanssa unionin neuvotteluvaltuuksista Maailman kauppajärjestössä;

WTO.ssa jäsenvaltiot menettävät toimivallan tehdä unionin kanssa yhdessä WTO-sopimuksia. (Tästä johtuen heikkenee myös jäsenmaiden perustuslaillinen asema sen määrittämisessä, mihin asioihin ja millaisin ehdoin unionille annettua toimivaltaa voidaan jälkikäteen soveltaa ja jäsenmaat menettävät toimivaltansa esim. investointisopimusten ja niitä koskevien pätösten suhteen.);
artikla 217.5:n sisältämä ns. ”yhdenmukaistamissuojan” (”harmonisointikiellon”) laajuus supistuu sisämarkkinamääräysten muutosten vuoksi, ja esim. muiden terveyspalvelujen kuin kansanterveyttä koskevien terveyspalvelujen osalta suoja jää vaille eksplisiittistä III-osan toimivaltapohjaa.
PeE heikentää myös Suomen toimivaltaa henkistä omaisuutta koskevien kansainvälisten sopimusten osalta tuomalla henkisen omaisuuden kokonaisuudessaan EU:n sisämarkkinatoimivallan alaisuuteen. Muutos mahdollistaa sen, että EU voi käsitellä myös kauppapolitiikassaan kaupallisen toimivallan alaisena koko henkistä omaisuutta, ml. sen ydinsisältöä koskevia ei-kaupallisia näkökohtia, jotka Suomi on nimen omaan halunnut rajata kauppapolittisen toimivallan ulkopuolelle. Tälläkin asialla on hyvinvointipoliittinen ulottuvuus mm. TRIPS-sopimuksen terveyspoliittisen ulottuvuuden johdosta sekä henkistä omaisuutta koskevien määräysten merkityksen johdosta mm. kirjastojen toiminnassa.
Lisäksi kauppapolitiikan artiklat heikentävät poliittisesti katsottuna kauppapolitiikan märäyksillä Suomen hyvinvointipoliittista toimivaltaa pätösvallan osalta myös sen tähden, että PeE poistaa yksimielisyysvaatimuksen sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluja koskevien sopimusten osalta, kuten myös horisontaalisopimuksista, eikä yksimielisyyttä edellytetä myöskään investointisopimusten osalta. Poliittisesti Suomen hyvinvointipoliittista toimi- ja päätösvaltaa heikentävät myös avoimen koordinaation ja joustavuuspykälän mahdollistamat toimivaltamuutokset, kuten myös se, että Unioni voi PeE:n mukaan Eurooppaneuvoston päätöksillä päättää määräenemmistöpäätöksenteon käyttöönotosta aloilla, joilla PeE:n mukaan edellytetään yksimielisyys.
Yleisesti ottaen on syytä huomioida, että Unionin oikeus ja toimivalta kehittyvät usein autonomisesti ilman että Suomi voi omilla päätöksillään siihen juurikaan vaikuttaa.

Esitän yllä olevan johdosta,

• että Suomi vaatii HVK:ssa sosiaali- terveys- ja koulutuspalveluja koskevan kauppapoliittisen toimivallan eksplisiittistä ulossulkemista EU:n kauppapolitiikan toimivallasta.
• että Suomi vaatii investointi- ja kilpailusopimusten eksplisiittistä ulossulkemista EU:n kauppapolitiikan toimivallasta
• että Suomi vaatii henkistä omaisuutta koskevien sopimusten ulossulkemista sekä EU:n kauppa- että sisämarkkinapolitiikan toimivallasta paitsi niiden kaupallisten näkökohtien osalta, koska muutoin sisämarkkinapolitiikan kautta voidaan henkisen omaisuuden ydinsisältöä siirtää kohdeltavaksi kaupallisena näkökohtana myös ulkoisen toimivallan osalta.
• että eduskunnan toimivalta on eksplisiittiesti turvattava perustslaissa sekä neuvoston että 133-komitean käsittelyn osalta, kuten Suomi ja UaV jo Nizassa ja Nizzan sopimuksen ratifioinnin yhteydessä edellyttivät2

4. Näkökohtia kansanäänestysasiaan

Tehokkain vastalääke Euroopan unionin legitimiteettivajeeseen on kansanäänestysten järjestäminen PeE:sta.

Kansanäänestyksiä vastaan voidaan kenties argumentoida tehokkuuden nimissä. Tällöin on kuitenkin tehtävä tarkka ero kansanvaltaisen tehokkuuden ja hallinnon tehokkuuden välillä. Kansanvaltainen tehokkuus voidaan saavuttaa vain kansanvaltaisin menettelyin. Hallinnon tehokkuus, joka saavutetaan kansanvaltaisen tehokkuuden kustannuksella voi viedä EU:n legitimiteettikriisiin.

Kansanäänestyksiä puoltavat mm. seuraavat seikat

Eurooppalaisesta näkökulmasta kansanäänestysmenettelyä puoltavat ennen kaikkea PeE.n johdannon ja ensimmäisen osan vahvat identiteetin perustamiseen viittaavat ja tähtäävät muotoilut sekä art. I.1.1. viittaus kansalaisten tahtoon kuten jo aiemmin esitin. Tämä on arvioni mukaan yksin riittävä peruste kansanäänestysten järjestämiseksi kaikissa EU-maissa.

Erikseen on syytä myös arvioida edellyttävätkö Suomessa erityiset syyt kansanäänestyksen järjestämistä? Ratkaisevaa on se, arvioidaanko EU:n muutokset niin suuriksi ettei vuoden 1994 kansanäänestyksellä saatu legitimiteetti anna riittävää perustaa PeS:n hyväksymiselle ilman kansanäänestysmenettelyä.

Asian arvioimiseksi on lähtökohdaksi otettava se, mistä kansalaiset katsoivat äänestävänsä syksyllä 1994. Tässä arviossa tärkein yksittäinen dokumentti on valtioneuvoston toimesta joka kotiin jaettu esite (Valtioneuvoston tiedote Euroopan unionin jäsenyydestä). Tiedotteen mukaan ”EU:n jäsenmaat ovat itsenäisiä ja täysivaltaisia valtioita”. Tämä perusluonnehdinta ei sovellu PeE:n mukaiseen unioniin.

Suomen sisäiset syyt velvoittavat siten myös kansanäänestyksen järjestämiseen PeS:sta, ellei HVK tee merkittäviä muutoksia konventin esitykseen.

5. Voiko kansanäänestys aiheuttaa Suomessa tai EU:lle kriisin?

Mitä tapahtuu jos EU:n perustuslaki kaatuu suomalaisessa kansaäänestyksessä?

PeE:n art IV.7.4. mukaan, jos kahden vuoden kuluttua perustuslain allekirjoittamisesta ”yhdellä tai useammalla jäsenvaltiolla on ollut vaikeuksia ratifioinnissa, Eurooppa-neuvosto ottaa asian käsiteltäväkseen”. …. (Sama sanamuoto löytyy myös ratifiointiprosessia koskevasta PeE:en liitetystä julistuksesta.)

Määräys on vaikeasti ymmärrettävä, sillä on vaikea nähdä, miten ja millä perustein valtiosääntö voi määrätä ratifioimatta jättämisen ”vaikeudeksi”. Taustalla on ilmeisesti ajatus, että EU ajautuu kriisiin, jos perustuslakia ei voida, jossakin jäsenmaassa kohdatun hyväksymättömyyden takia, saattaa voimaan.

Asiaa voi tarkastella periaatteellisesta ja käytännöllisestä näkökulmasta.

Periaatteiden kannalta on todettava, ettei kansanäänestyksen tulosta voi kansanvaltaisessa poliittisessa yhteisössä helpostikaan pitää kriisin syynä.

Käytännöllisesti on hyvä muistaa, ettei Suomen kanta perustuslakiin voi aiheuttaa kriisiä Euroopan unionille. Jos monet jäsenmaat hylkäävät perustuslain Suomen ratkaisulla tuskin on itsessään kriisiyttävä vaikutus.

Mutta mitä tapahtuu jos useimmat EU-maat hyväksyvät EU:n perustuslain ja Suomi ei hyväksy sitä? Tällöin Suomi saa käytännössä neuvotella itselleen poikkeavat EU-jäsenyysehdot. Selvän esikuvan tarjoavat Tanskan erityisjärjestelyt vuoden 1992 kansanäänestyksen jälkeen. Suomi ei suinkaan tässä tapauksessa olisi Tanskan lisäksi ainoa maa, jonka EU-jäsenyyden ehtoja ei voi lukea suoraan perustuslaista. Sama tilanne koskee ainakin Irlantia, Iso-Britanniaa, Ruotsia ja kaikkia uusia jäsenmaita.

Pohjoismaisesta näkökulmasta Suomen erityisjärjestelyt normalisoisivat Suomen EU-jäsenyyden varsinkin, jos erityisjärjestelyt koskevat hyvinvointipolitiikan toimivaltaa ja turvallisuuspolitiikkaa, kuten olisi luontevaa.

Yllä esitetyn perusteella esitän,

• että on vaikea ajatella että perustuslain hylkääminen Suomen kansanäänestyksessä johtaisi EU:n tai Suomen kriisiin,
• että Suomi esittää sanan ”vaikeuden” vaihtamista PeE:n artiklassa IV.7.4. ja siihen liittyvässä julistuksessa toiseen, neutraaliin sanaan.

Kunnioittaen

Helsingissä 16.9. 2003

Thomas Wallgren
Helsingin yliopiston filosofian dosentti
Suomen akatemian akatemiatutkija

Jälkikirjoitus 18.9. 2003:

Valiokunnan kuulemistilaisuudessa pyydettiin selvennystä osassa 2 yllä esittämiini näkökohtiin.
Perusajatus, jonka esitän valiokunnan arvioitavaksi on seuraava: Pitkällä aikavälillä kulttuurien ja poliittisten yhteisöjen symboliset ja normatiiviset ulottuvuudet voidaan pitää turvallisuuspoliittisesti ratkaisevan tärkeinä. PeE esittää, Johdannossa, osassa I ja osassa IV, että Unionille luodaan juuri senkaltaista symbolista ja normatiivista identiteettiä, jota on kansallisvaltioiden kohdalla usein pidetty taustasyynä niiden sotaisalle historialle. Tämän näkökohdan esittäminen ei merkitse tulkintaa siitä, mitä PeE:n osassa III sanotaan yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Esitän UaV:n harkittavaksi, että Suomi ehdottaa HVK:ssa joitakin muutoksia PeE:n Johdantoon, I-osaan ja IV-osaan.

Erityisen epäonnistuneita ovat arvioni mukaan

Johdannon alussa olevan Thukydides-sitaatti
Art. IV.1. (Unionin symbolit)
Näiden esitysten poistamista Suomi voisi HVK:ssa esittää hyvinkin legitiimisti sillä ne kuuluvat konventin esityksessä niihin, jotka tuotiin mukaan puheenjohtajiston toimesta viimekädessä, ilman että konventti olisi ne käsitellyt.

Lisäksi em. näkökohdat huomioiden PeE kaipaa korjausta ainakin seuraavilta osin:

Johdannon monet euro-nationalistiset muotoilut
Art. I.1.2:n maantieteellinen rajaus:
Art I.3.1. rajaus. – Tämän mukaan Unionin tehtävä on sen kansojen hyvinvoinnin lisääminen (”… the well-being of its peoples” sanotaan käyttämässäni englanninkielisessä versiossa), jolloin herää kysymys eikö Unioni pyri kaikkien kansojen hyvinvoinnin lisäämiseen, kuten sen ihmisoikeussitoumuksista muualla voisi kenties päätellä.